Musta polku (Åsa Larsson)

Raha, luokkaerot ja valta.

Lapsuus, psykoosi ja lunastus.

Åsa Larssonin kolmas suomennos Musta polku
ei päästä lukijaa helpolla, mutta armahtaa lopulta.

Kaikki palautuu lapsuuteen.

Ihminen on ympäristönsä ja kasvatuksensa tuote, perimä määrää
vain ne rajat, jossa minän toteutuminen tapahtuu.

Tai näin ainakin uskoo osa psykologeista, kiista ympäristön ja perimän vaikutuksesta ihmisen kehitykseen on alan pitkäikäisin ja eniten intohimoja herättänyt kamppailu.

Kina persoonallisuuden lähtökohdista palautuu aina 1600-luvulle ja Locken kuuluun väitteeseen, että ihminen on ”tabula rasa”, tyhjä taulu, jonka ympäristö piirtää täyteen.

Sekä ympäristön että perimän vaikutuksen huomioonottava, ikään kuin tasapainoisempi lähestymistapa löysi jalansijan ensiksi psykiatriassa. 1960
ja 1970 luvuilla alettiin julkaista yhä enemmän tutkimustuloksia, joissa puhuttiin perimän merkityksestä psyykkisten häiriöiden synnyssä.

Koko ajatus perimän ja ympäristön vaikutuksen yhteensovittaminen tuli psykologiaan siis viiveellä. Vielä 1970 luvulla käytiin tulista väittelyä siitä,
onko mitään persoonallisuutta olemassakaan.

Helsingin yliopiston professori Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa, että
tutkimukset ovat myös osoittaneet vääräksi sen usein esitetyn toteamuksen, että ”geeneillemmehän emme voi mitään”.

Psykologisissa ominaisuuksissa ympäristö lopulta määrää geenin
merkityksen, tai geeni ympäristön merkityksen, aivan kuten asia halutaan nähdä, mutta joka tapauksessa geenin vaikutus ymmärretään
vasta sitten, kun ympäristön vaikutus on otettu huomioon.

Keltikangas-Järvinen toivoo, että käyttäytymisgenetiikan tuoma muutos psykologiaan johtaa sellaisen väittelyn loppumiseen,
että onko jokin persoonallisuuden ominaisuus perinnöllinen vai ympäristön tuote.

Tällaista jakoa ei oikeasti ole olemassa.

Åsa Larssonin kolmas Rebecka Martinsson –jännäri ei kustantajan mainosteksteistä huolimatta ole kovaksi keitetty tarina, ei, vaikka perinteisessä mielessä se sisältääkin genren ainekset.

Musta polku on pikemminkin psykologinen sukellus ihmisten lapsuuden traumoihin ja niiden ilmenemiseen sosiaalisena ja ennen kaikkea epäsosiaalisena käyttäytymisenä.

Mukana on myös riistoa ja kansainvälistä talouspolitiikkaa.
Tarina käynnistyy, kun talvinen päivä viimaisella Torniojärvellä saa tylyn käänteen. Pilkkijä löytää kalastajan mökistä naisen ruumiin.

Mutta kuka nainen on? Poliisit ovat ymmällään ja pyytävät avuksi murhatutkimuksiin Rebecka Martinssonin, joka on palannut psykoosin, masennuksen ja pitkän sairausloman jälkeen Kiirunaan syyttäjäksi.

Jäätynyt nainen ei jää murhaajan ainoaksi uhriksi.

Yllättäen jäljet johtavat Ugandassa toimivaan kansainväliseen kaivosyhtiöön ja sen kiirunalaissyntyiseen ökypomoon Mauri Kallikseen.
Rebecka Martinsson seuraa pahan jälkiä paikallisen kaivosyhtiön kautta Afrikan suurkaupunkeihin – ja joutuu keskelle kansainvälisen rikollisuuden armotonta pelikenttää. Maailmaan, johon hän ei oman maailmansa pirstaloiduttua olisi koskaan halunnut päätyä.

Åsa Larsson on melkein suomalainen.

Hänen isoisänsä on kuulu hiihtäjä Kiiruna-Lasse, Erik Larsson, joka voitti kultaa vuoden 1936 talviolympialaisissa. Larsson kuitenkin lopetti kilpauransa käännyttyään lestadiolaisuuteen.

Åsa Larssonin isä on sitten kiirunalainen suomenkielinen kirjastonhoitaja, jolta Åsa peri rakkautensa kirjoihin ja lukemiseen. Larssonin äiti on kotoisin Tornionjokilaaksosta ja puhuu meän kieltä, jota on pidetty yhtenä suomen kielen murteista.

Åsa itse ei kuitenkaan puhu suomea, vaikka Kiiruna-kirjoissa henkilöillä on sellaisia nimiä kuin Mauri, Anna-Maria, Leif Pudas tai Lars Pohjanen.

Kolmas Rebecka Martinsson Musta polku on kirjasarjan synkin ja syvälle painuvin teos. Valopilkkuja ei sen kummemmin Ruotsin kuin Afrikan yössäkään välky ja vaikka verihurmeisen loppuhuipennuksen jälkimainingit antavat lupauksen tulevasta keväästä myös tunteiden alueella, sinne vasta käsi pitkällä kurotetaan.

Pohjoisen mystiikka ja kertojien hajauttaminen luovat kirjaan oman vaikeasti määriteltävän tunnelmansa, joskin välillä se tuntuu myös tarinan pysähtymisenä. Mutta sitten kun lähdetään, mennään täysillä, niin eteen- kuin taaksepäinkin.

Larssonin tämäkään teos ei kuitenkaan aiheuta raskasmielisyyttä eikä sen lukeminen ahdista tarpeellista enempää. Sarja on nyt puolessa välissä, kuusi Martinsson-kirjaa pitää kaikkiaan tuleman ja onkin mielenkiintoista, mitä tietä tämän jälkeen lähdetään.

Lukija odottaa valintaa mielenkiinnolla.

Takaisin Roihan kirjan etusivulle