Voiko musiikilla muuttaa maailmaa ja jos voi, niin missä määrin? Tyhjentävää vastausta keneltäkään tuskin löytyy, mutta jo pitkään on tiedetty, että jos laululla halutaan vaikuttaa ihmisten ajatuksiin, arvoihin ja asenteisiin, sen on jollain tapaa poikettava kaikesta aiemmin kuullusta. Vanha pitää sysätä syrjään uuden tieltä . Keinotekoiset musiikilliset raja-aidat on kaadettava. Sääntöjä on rikottava ja ns. hyvän maun rajoja on koeteltava. Maaliskuussa Sadan vuoden sykkeessä esitellään neljä laulajaa, jotka rajoja rikkomalla onnistuivat luomaan jotain uutta ja kestävää. Päämäärät ja keinot olivat kaikilla hieman erilaisia, mutta jokainen heistä pääsi tavoitteeseensa. Ray Charles – musta tähti ja soulveli (osa 40. Toim. Pekka Laine) Vuosina 1930-2004 eläneen amerikkalaisen laulajan ja pianistin Ray Charlesin musiikki perustui vahvasti mustan musiikin traditioihin. Nuorena sokeutuneen mustan muusikon kiihkeiden esitysten polttoainetta olivat hengellinen gospelmusiikki, puuvillapeltojen blues sekä sen kaupunkilaisserkku rhythm & blues. Tässä ei sinänsä ole vielä mitään ihmeellistä, mutta kun Charles valjasti vanhoista virsistä tutut teemat maallisten rakkaulaulujensa melodiakuluiksi, oli se monille aivan liian radikaali temppu, mutta monille myös silkkaa mannaa. Samoin kävi 60-luvun alussa kun Ray Charles solmi kantrin ja bluesin epäpyhältä vaikuttavan, mutta sittenkin niin luontevan liiton. Asia piti vain oivaltaa, toteuttaa ja saada myydyksi suurelle (myös valkoiselle) yleisölle. Uncle Ray teki tuon kaiken. Irwin Goodman – suloinen Suomeni maa (osa 41. Toim. Kalevi Pollari) Hämeenlinnalainen laulaja Irwin Goodman aloitti uransa 60-luvun puolivälissä lippalakkipäisenä folklaulajana, mutta pian tämän omaperäisen protestoijan pilkkakirves alkoi heilua enempi iskelmän ja osin myös suomalaisen kuplettiperinteen tahdissa. Ja jos varis laulaa äänellään, niin samoin teki myös raakunnallaan monia ärsyttänyt Irwin, jolle suuhunpantavaa järjesti hänen hovisanoittajansa Vexi Salmi. Hänen teksteissään haisteltiin ajan henkeä ja haistateltiin kaikelle mikä liikkui ja varsinkin kaikelle mikä oli jämähtänyt paikalleen. Irwin ei palannut Kanarian saarilta ruskettuneena, mutta virkamiesten ja valtaapitävien posket kyllä punoittivat useasti. Hello, I’m Johnny Cash – kantrilegendan tarina (osa 42. Toim. Tero Liete) Amerikkalainen kantrilaulaja Johnny Cash (1932-2003) ei suosinut perinteisten Nashvillen C&W-tähtien käyttämiä lasihelmin koristeltuja stetsoneita, käärmeennahkaisia cowboysaappaita, eikä muutakaan tyylisuuntaan kuuluvaa tilpehööriä. Sen sijaan hän pukeutui aina mustiin vaatteisiin, koska maailmassa ilmeni hänen mukaansa niin paljon epäoikeudenmukaisuutta. Laulajana ja esiintyjänä hän rikkoi ronskisti monia sellaisia rajoja, joita useimmat hänen kollegoistaan eivät uskaltaneet tai halunneet edes lähestyä. Johnny Cash piti konsertteja vankiloiden murhamiehille, lauloi intiaanien oikeuksien puolesta ja levytti Bob Dylanin ja Bruce Springsteenin sävellyksiä. Päivät kuin unta – Jacques Brel ja laulun taika (osa 43. Toim. Tuuli Saarakkala) Belgialainen laulaja ja lauluntekijä Jacques Brel (1929-1978) kirjoitti valtavat määrät huikaisevan kauniita ja koskettavia lauluja, joita hän tulkitsi aina ilmiliekeissä roihuavalla tunteiden palolla. Kauneuden takana oli usein rakkaustarinoita, mutta monissa lauluissaan Brel antoi myös huutia porvaristolle ja sen hillitylle charmille. Ja mikä kummallisinta, kritiikin kohteeksi joutuneet tungeksivat sankoin joukoin laulajan konsertteihin hänelle hurraamaan ja taputtamaan. Brel esitti paljon myös poliittisia kannanottoja, kirjoitti kotiseuturakkaita lauluja Belgiasta ja eräs keskeinen teema Brelillä oli kuolema. Erään kriitikon mukaan Jacques Brelin tekstit olivat niin täynnä vahvaa ilmaisuvoimaa että yhtä hyvin häntä voidaan kutsua runoilijaksi. Mutta Brel oli paljon muutakin, mm. monissa elokuvissa esiintynyt näyttelijä, elokuvaohjaaja sekä innokas ja taitava lentäjä, jolla oli oma lentokonekin.***